Päärakennus 1990-luvun alkuvuosina.

Savossa ennen metoo-ilmiötä. Aisoissa etualalla keskellä Iida Kemppainen. Lavalla oikealla Aaro Väänänen. Kuva 1930-luvulta.

1. Kiitos kirjeistä

Ennen internetin aikaa kylätason sosiaalinen media risteili pitkin kyläteitä, polkuja, Räimänjärven ja Kallaveden järvenselkiä ja näiden välistä jokea. Sukulaisissa ja tuttavissa vierailtiin tiheästi. Kuulumiset vaihtuivat kylän yhteisissä riennoissa ja kyläkaupalla. 

Puhelin oli aluksi vain harvassa talossa. Jos uutisia tarvittiin kylän piiriä kauempaa, otettiin esiin kirjoitusvälineet. Mustekynän terä kastettiin mustepulloon, kosmoskynää pyöräytettiin suussa. Lyijykynä teroitettiin puukolla. Kirje syntyi tuvan tai kamarin pöydällä öljylampun valossa. Sitä ryhdyttiin varta vasten laatimaan päivän töiden päätteeksi. Paperi, käsiala, murre ja sananvalinnat kertovat minulle, myöhäiselle lukijalle, yhtä paljon kuin sanojen sisältö.

Parikymmentä vuotta sitten Saaren tarina oli vähällä päättyä. Silloin tuli karkasi kamarin pönttöuunista, ja sen sammutti Siilinjärven palokunta viimeisellä sekunnilla ennen täydellistä tuhoa. 

Ensimmäinen palo oli uhannut jatkosodan aikana talon väen tietämättä. Yhtenä varhaisena aamuna Savolasta tultiin hälyttämään, että nurkka on tulessa. Palo oli ilmeisesti syttynyt salaman iskettyä puhelinkeskuksen johtoihin. Palon alun sammuttivat venäläiset sotavangit. Siihen aikaa vankeja pidetiin työvoimana monissa maataloissa ympäri maata. 

Kerron enimmäkseen vain talon viidestä ensimmäisestä vuosikymmenestä siksi, että säilyneet postikortit ja kirjeet ovat pääosin tuolta ajalta. Niillä kaikilla on jokin yhteys Saareen ja sen ihmisiin. Saarelta lähetettyjä kirjeitä ei joukossa tietenkään ole paitsi ne, jotka ovat menneet Saarelta Väänästen kotiin Helsinkiin tai sota-aikana rintamalle ja sieltä takaisin tuotu.  

Harmillista kyllä, isoisästämme Erik Wäänäsestä (1872 - 1927) löytyy kirjeistä vain niukasti tietoa. Ainoa hänen käsistään lähtenyt viesti minkä löysin, on kirjoitettu Kirurgisesta sairaalasta Helsingistä, missä isoisä oli tutkimuksissa. Kirjeessä hän kyseli Saaren asioita tilanteista ja selvitti, kuinka erilaiset tehtävät tuli hoitaa. 

Omia muistikuvia ja kuultuja asioita minulla on 1950-luvun alusta alkaen. 

Saaren väen ja sukulaisten kesken kirjeitä läheteltiin vielä 1970-luvulla. Uuden vuosituhannen alkaessa käsin kirjoitettujen kirjeiden aika oli lopullisesti ohi.   

Nykyään kukaan ei kirjoita kirjeitä. 

Puhelimen yleistyminen alkoi jouduttaa viestejä 1930-luvulta alkaen. Kylän ensimmäinen puhelinkeskus perustettiin Saaren tuvan nurkkaan ennen sotia, kaupanpidon aikaan.  

Käsikäyttöistä keskusta hoiti enimmäkseen Inka Väänänen. Kun keskus hälytti, Inka vastasi ja yhdisti sitten puhelun haluttuun numeroon työntämällä johdon pistokkeen asianomaiseen koloon. 

Sotien aikana suruviestit rintamalta taloihin kulkivat tämän keskuksen kautta. Äitimme Eeva Väänänen (1910 - 1980) kertoi, että sotien aikana ei ollut raskaampaa tehtävää kuin välittää tieto nuoren miehen kuolemasta tämän kotiväelle.  

Automaattikeskus peltosarkojen ja kaupan välissä oli korvannut käsivälitteisen keskuksen ja keskuksenhoitajan1960-luvulle tultaessa. Nykyään puhelinkeskukset ja lankapuhelimet ovat museotavaraa.