Inka piti pienistä, kauniista esineistä. Tämä oli kamarin lipaston päällä.

 

7. "Nauru joskus helähtää,
      muuten mieli vakaa"

 

Nuorena.

 

Saaren Inka

Tästä tulee pitkähkö juttu. Aikakauslehdessä se ottaisi pari, kolme aukeamaa. Saaren Inkan muistelu ja hänen kirjeensä näkyvät tuottavan loputtomasti kerrottavaa ja mielikuvia. 

Kirjoitan, muistelen ja tulkitsen tietysti vain omasta näkökulmastani, mistäpä muusta, ja oman muistin varassa. Selvät asiavirheet ja muutakin saa mieluusti korjata kommenttiosassa. Vien korjaukset sitten blogitekstiin. 

Ammatistani huolimatta tämä koko blogi ylipäätään ei ole journalistinen, objektiivinen tuote eikä uutisen tapaan raportoiva. Semmoista ei pidä edes yrittää niin läheisestä ja tunteita herättävästä aiheesta kuin Väänästen Saari. 

Hiljainen 
merkkihenkilö 

Inka, Inka-täti, Inga Wäänänen (1915 – 1992), isämme sisko, oli Erik ja Anna Wäänäsen lasten nuorin yhdessä kaksoisveljensä Pentin kanssa. Inkalla oli virallisina ammatteina kotiapulainen, talousapulainen, puhelinkeskuksen hoitaja ja sota-aikana ammuslataamon työntekijä. 

Yleensä muisteluissa kerrotaan merkkihenkilöistä, voittopuolisesti miehistä, jotka elinaikanaan olivat tärkeissä asemissa ja tekivät suurtöitä. 

Sitten on ihmisiä, joista ei suuria sanoja kirjoitella, mutta joiden vaikutus läheisten arjessa on ollut vähintään yhtä suuri.  

Mielestäni Inka oli Saaren ja perheemme historiassa hiljainen merkkihenkilö, merkittävämpi kuin ehkä tulisi ajatelleeksi naimattomasta, vain vähän kouluja käyneestä, hiukan sairaalloisesta ja hyvin pienikokoisesta ihmisestä. Pieni, mutta puuhakas.  

Kanit ahmivat
perunoita 

Sota-aikana ja heti niiden jälkeen oli tavallista kasvattaa kaneja ruoaksi kaikkialla Suomessa. Nahoista tehtiin myös asusteita. Isoveljelleni Pertille, Peralle, tehtiin mallikas lakki kanin nahasta. Se sai nimityksen "oopperalakki"; uusi päähine juhlisti Eilan ja Pertin käyntiä lastenoopperassa "Pekan ja Liisan matka kuuhun".

Sotien jälkeisen elintarvikepulan vuoksi kaneja pidettiin kaupungeissakin missä voitiin; muistan 1950-luvun alkupuolelta Munkkiniemen Lokkalantien kivitalon päädystä vanhat, rapistuvat pula-ajan kanikopit.  

Kirjeessä isoveljelleen Inka tuskaili lihantuotannon huonoa hyötysuhdetta kevättalvella 1945 - joskaan ei ihan noilla sanoilla. 

“Koska niitä kaniineja pannaan pois ja mitkä niistä hävitetään. Nissisen Tyyne katseli niitä ja sanoi toisen niistäkin häkissä olevista olevan poikapuolinen. Jätetäänkö niitä elämään muuta kuin emokani.” 

"Kirjoita niin pian kuin ennätät näistä kanijutuista kun alkaa säälittää nuo perunat antaa niille. Ne syö viikossa ison kasan perunoita vaikka kuinka tarkasti niitä antais. Keväällä on peruna tiukassa ei varmaan sua mistään jos tarvitsisi siemeneksi ja tarvitsiisihan sitä kesällä syömäperunoitakin."  

Ainuttakaan mainintaa siitä, miten kaneista ruokaa valmistettiin, kuka ne teurasti ja nylki, en löydä. Olisikohan käynyt niin kuin minulle kävi Saarella kasvatetun porsaan kanssa. Se oli joulukinkkuna, niin ainakin uskoin että se, kodissamme Lokkalantiellä joskus 1950-luvun alkupuolella. Syömättä jäi minulta, kuka sitä kesäkaveriaan syö.

Ruoputtelua
yllin kyllin

Niin kauan kuin voimia riitti, Inka ruoputteli aina jotain, kunhan sai ottaa säännölliset iltapäiväunet. Keväällä joskus 1960-luvulla hän kirjoitti Helsinkiin: 

"Täällä tuherran vaan kanojeni ja yrttieni kanssa. Perunat on itämässä. Ei niitä ole kuin siinä 2 1/2 hl. En uskaltanut enempää ottaa että riittää kesäksi. Kanojen kanssa näkyy niitäkin menevän. Kyllä niitä minun laskujeni mukaan pari hl. jäi. Saaralta sain ostaa Ohran ja Kauran jyviä siemeneksi ja säkin apulantaa ja kaupalta ostin perunamaata varten ½ sk. Apulantaa. Juhanin pyysin ostamaan ne heinän siemenet jos ja mitä saa. Ja Peltolan Taunolta kävin kerjäämässä kuorman karjanlantaa että heinämaalle tulis voimaa." 

Keväällä oli kiirettä, mutta järvelle ehti vilkaista. 

 "Tänäkin aamuna on luonto kuin silmänsä pessyt. Kaikki niin kirkkaan väristä. Lahden pinta aivan peilityynenä siinä lokit lentelee kaloja pyydystellen. Ja koivut niin hempeän vihreinä että silmää hivelee nuo näkymät." 

 Yksin 
mielellään

Aaro ja Eeva Väänäsen perheen perillisten muutettua viimeistään kouluvuoden alkaessa Helsinkiin, Inka jäi yksin huolehtimaan talosta ja eläimistä.  Minulla on käsitys, että hän jäi mielellään.

Kun eläinten pito talven yli Saarella loppui ja varsinkin kun Putte-kissa oli jäänyt auton alle, Inka alkoi viettää sydäntalvet Helsingin kodissamme. Sen jälkeen eläimiä pidettiin Saarella vain kesäaikaa: possuja, kanoja ja vasikka.

Inka kiirehti Saarelle heti kun talvi alkoi hellittää.

Mutta esimerkiksi talven 1962-63 Inka asui Saarella.  

Huhtikuussa hän valmisteli kevättöitä ja kirjoitti Helsinkiin. 

 "Minkähän verran niitä (perunoita) ottaa itämään ja mihinkä se perunamaa nyt olis viisain tehdä. Tässähän pihassa on tainnut jo niin monta vuotta olla että jaksaneenko enää kasvaa siinä." 

“Mitenkä olette tuumineet noiden joen takana olevien sarkojen kanssa. Yritetäänkö niihin viljaa ja pitääkö niihin jotain lannoitusta saada. Jos ottaa uusia kanoja niin niillehän ne olisivat jyvät sitten tarpeen, vaan onhan siinä nyt taas vähän menoja ennenkuin ne kasvamaan saa." 

Helsingistä tuli apua kevättöihin, kun Paulin, vanhimman veljemme, ylioppilaskirjoitukset olivat ohi keväällä 1957. 

"Terveenä olen ollut ja noita hommia on Ritvan ja Paven kanssa touhuttu. Pussiperunat me on istutettu ja laittoivathan ne vähän kasvimaata tuohon pihamaalle. Ja se ruusupensasaita me rassattiin kokonaan ja poltettiin se oli mennyt niin kauhean rumaksi ja viime talven pakkasethan ne on palelluttanut vähän kaikkia pensaita."

Hyväntahtoisuus
on voimavara

Inkan voimien vähetessäkin saimme aina tuntea itsemme tervetulleiksi kesänviettoon;  suuren talouden emännöintiin Inka ei enää tuntenut voimiensa riittävän: 

"Vaan jos tänne ei taas kesäksi tule muita kuin Alpo ja tuleneeko Pera. Kyllähän minä kai poikien kansa jaksaisin touhuta kun ei kukaan olisi enempiä vaatimassakaan. Kyllä minä niiden kahden pojan kanssa pärjään niinkauan kuin pystyssä pysyn." 

Inkan voima ei ollut käsissä eikä koulutuksessa, vaan hyväntahtoisuudessa ja kärsivällisyydessä. Voiman puutteen takana oli lapsena sairastettu polio; lopulta Inka kuitenkin taisi elää sisaruksista pisimpään. 

Kärsivällisyys olikin tarpeen, kun me, Pauli, Kauko, Eila, Pertti ja minä koulutalven jälkeen pääsimme irti ja olimme niin vitsikkäitä että, oikein hauskoja. Ilkeitä Inkalle emme mielestäni kuitenkaan koskaan olleet.

Avuksikin oltiin kotitöissä, erityisesti Eila. Käsissämme vedet tulivat tupaan ja likavedet menivät kompostiin, polttopuu tuotiin ja muuta askaretta toimitettiin, mitä nyt talossa tarvitaan.

Partiopillin
ohjauksessa

Oma lukunsa olivat tuntityöt, joilla edistimme pikkutilan hoitoa isän kaupungista antamien ohjeiden mukaan sen jälkeen, kun loman ensimmäiset kaksi viikkoa oli vietetty täysin vapaina.

Inka jakoi työt, tunneista pidettiin kirjaa ja lauantaisin maksettiin palkka isän pussista. (Pera ja minä taisimme kiikuttaa palkkamme lauantaina suoraan naapurin kauppaan limsaa, keksejä ja karkkia vastaan.)

Tuntimäärä ja tehtävän raskaus noudatteli ikää, enimmillään se oli muistaakseni neljä tuntia, aamiaisesta ruokailuun. Myös tuntipalkka oli pienillä pienempi, isoilla isompi.

Tauot ja ruokatunnit Inka ilmoitti suurella partiopillillä, koska olimme työn touhussa kuka missäkin; kasvimaalla, kalan perkuussa, liiterissä, heinänteossa, jopa katolla.

Sama pilli kutsui syömään myös silloin, kun olimme kalassa lähivesillä. Pillin ääni kuului kauas.

Killi - Saaren sielu

Minulle Inka oli Saaren sielu,  jonka emännöidessä ja meitä aika usein laastaroidessa kaikilla oli kevyt ja turvallinen olo. Lempinimemme hänelle oli ”Killi”; kuin ystävällisen ja hyväntuulisen tupakissan nimi.  

Inka piti tarkan huolen, että helteellä jokaisen päässä oli lakki auringonpistosta (lämpöuupumusta, lämpöhalvausta) vastaan. Sattuikin muutaman kerran, että jollekin meistä tuli pahoinvointia, päänsärkyä ja väsymystä yllättäen kesken päivän. Henkilö komennettiin viileähköön aittaan pitkälleen ja tarjottiin juotavaa. Käsittääkseni täysin oikea hoito, jonka kokemus oli ihmisille opettanut kautta Suomen maan. - Jostakin pulpahtaa nyt mieleen Xeroform-niminen ihmesalva, jolla parannettiin kaikki orkoset, hiertymät ja ajokset. Siinä oli vahva lääkkeen aromi. En tiedä, läpäisisikö tuon kellertävän voiteen silloinen koostumus nykyiset lääkenormit. Mutta jäi mieleen. 

Kun vanhempamme saapuivat lomilleen meno muuttui aavistuksen totisemmaksi. Enää ei saanut mekastaa yhtä äänekkäästi ja vaaroista varoiteltiin alinomaa. 

Kaksi mukavaa
kahvikissaa 

Vietimme koulun talvilomat, “hiihtolomat”, useimmiten Saarella. Muistikuvissani, ajalta ennen kaasuhellloja ja sähköuuneja, Inka seisoo tuvan leivinuunin puuhellan ääressä tirripaistia pannulla valmistellen, pataa hämmentäen tai kahvia keitellen, hellan renkaita hellakoukulla vaihdellen.  

Usein siinä seisoo myös valkomustaharmaa Putte-kissa tassut muuriin nojaten ja katse kahvipannussa; se oli tottunut saamaan pakkasaamuina maitolautaselleen tilkan kahvia lämmikkeeksi. Varsinainen kahvikissa. Inkakin usein joi kahvinsa ajan tavan mukaan tassilta, aluslautasellta. 

Inka teki parhaat munkkirinkilät. 

Vuoden 1956 hiihtoloma oli riemukas. Yleislakon vuoksi julkinen liikenne seisoi, ja saimme olla pois koulusta kolme viikkoa, kunnes siilinjärveläinen isän luottoautoilija Jori Hirvonen ajoi meidät yötä myöten henkilöautolla takaisin Helsinkiin, Munkkiniemeen ja kouluun. Se oli seitsenvuotiaalle pitkä yö. 

Nuorisoseuran
kuuselle ohjelmaa 

Isämme järjesti usein lomillaan ohjelmaa kylän tapaamisiin. Yhdessä nuorisoseuran tilaisuudessa hän esitti pitkän runoelman, jossa käsiteltiin kaikki seuran toimijat. Inkasta hän kirjoitti (tämä oli aikaa, jolloin tuvan nurkassa toimi puhelinkeskus): 

”Saaren Inka. 
Maailmata tirkistää lasiensa takaa, 
nauru joskus helähtää, muuten mieli vakaa. 
"Haloo, vielä puhutaanko", "Kuopioon nyt heti saanko." 

Kronikalle ei löydy päivämäärää. Ehkäpä runoelma syntyi juuri vuoden 1932 nuorisoseuran joulujuhlaan, ”kuuselle menoa” varten. Tätimme Maija Väänänen  valmisteli juhlaa ja kirjoitti isoveljelle:  

"Seuran kuusijuhla on viikkoa ennen joulua koululla. Sinäkin kai joudut siksi jo kotiin. Saisit keksiä sitten jotakin hauskaa sinne, jos vain ehtisit tultuasi." 

Ja isähän keksi. 

Vieraalle
lämmin yösija 

Inkaa ei pelottanut yksinolo Saarella pitkinä talvina 1940, 50- ja 60-luvuilla, Seikkailuista kuulimme jälkikäteen. Erikoista kyllä, entiseen puhelinkeskukseen tuli oma yksityinen linja vasta 1960- ja 70-luvun taitteessa, kun vanhempamme olivat muuttaneet eläkepäiviksi Helsingistä. 

Yhtenä pakkasaamuna 1950-luvulla Inka havaitsi, että saunalla oli liikettä. Se oli, ilmeni sitten, muuan Niuvanniemen mielisairaalasta Kuopiosta jäitä pitkin omille teilleen lähtenyt potilas. Tämä oli löytänyt vielä lämpimästä saunasta yösijan.

En muista enkä tiedä miten tilanne oli selvitetty ja karkuripotilas toimitettu takaisin suljetulle osastolle; henkilövahinkoja ei tullut. 

“Herran pojat tai herran pieksut“, “hyvä ihme kuitennii”, “häjy kaikkiaan” tai “pihkana” on varmasti kuultu Inkan suusta silloin. Ne olivat Inkan järeät voimasanat. Jos Inka noitui sanalla "hemmetti", hän oli jo kovasti tuohduksissaan, jokin oli mennyt tosi pahasti.

Räimän
ovela susi 

Talviaamuna 1964 Inka oli tavan mukaan päästämässä kissaa ulos. Kuistilla katti, Putte, oli lyönyt nelitassujarrut pohjaan, pörhistänyt häntänsä ja turkkinsa viimeistä karvaa myöten ja luikahtanut kiireesti takaisin tupaan ja kamarin peräseinän vuoteen alle korvat luimussa, eikä vähään aikaan sieltä tullut.  

Päivällä selvisi, että Räimän kuulu susi oli hiippaillut aivan lähellä, isot tassunjäljet löytyivät saunan takaa. 

Tätä sutta jahdattiin kylän ja muidenkin kylien kiväärimiesten voimin Räimänmäessäkin lippusiimoin ja syötein päiväkaudet, mutta kerta toisensa jälkeen hukka eksytti jahtiväen.  

Susiviha tai –pelko oli Pohjois-Savossa silloinkin lujassa, lähes sukupuuttoon metsästetty eläin kiihotti metsämiesten mielet. Tietenkin asejoukot saivat hallavaturkin lopulta hengiltä. Loppuun uupuneena, monta luodinreikää turkissaan se kuoli. Kinastelu siitä, kenen aseesta tappava luoti lähti, kuka saisi tappajan kunnian, jatkui monta kuukautta. Ehkä se on nyt ratkaistu. 

Tapauksesta uutisoitiin lehdissä Helsingin Sanomia myöten.