11. Elämä kortilla 

 

 

Nyt haahuillaan pula-ajan tunnelmissa välillä Munkkiniemi -  Räimä. 

 

Sotien ja välirauhan aikana ruoka ja moni tarvike oli “kortilla”; hyödykkeiden jakelua säännösteltiin, kansalainen sai ostaa vain sen verran kuin kansanhuoltoministeriö salli.  Esimerkiksi elintarpeiden määrät ja lajit oli merkitty elintarvikekorttiin, siitä sitten kauppias leikkasi ostosta vastaavan palasen pois. Oli erikseen sekatavarakauppa, siirtomaatavarakauppa, lihakauppa ja maitokauppa; ei mitään marketteja silloin ollut. Tiukimmillaan säännöstely oli 1941–1945, jolloin lähes kaikesta oli pulaa.  

Maaseudulla ruokaa sai omasta maasta ja karjasta. Samalla valtion pakko-otot sodan vuoksi saattoivat viedä viljelijänkin kurjaan jamaan. Joissakin tapauksissa Musta Pörssi antoi myös hiukan lisätienestiä. Kaupunkilainen pystyi hankkimaan lihaa maalta ja muuta ylellistä ohi ikävien viranomaiskyselyjen,  jos oli varaa maksaa. Musta pörssi oli oma liiketoiminnan lajinsa, laajassa mitassa sillä rikastuivat lähinnä alan yrittäjät - jos Valtiollinen Poliisi eli Valpo ei heitä käräyttänyt. Elintarpeita myytiin salaa, melkein kuin pirtua kieltolain aikaan. 

Pula-aikana ainakin yksi sianruho matkasi virallisesti junassa Saarelta Helsinkiin. 

Tammikuun kymmenentenä 1945 Aaro Väänänen toimitutti 64 kiloa savolaista sianlihaa Saarelta perheelle Helsinkiin. Säännösteltyjen elintarvikkeiden kuljettamiseen tarvittiin Siilinjärven kansanhuoltolautakunnalta lupa (KH-lomake N:o E 116, Kansanhuoltoministeriö). Se oli vaadittaessa esitettävä rautatie-, posti, kansanhuolto- tai poliisiviranomaiselle. Liha-astia kulki junassa Siilinjärven Toivalasta Helsinkiin. Lupalapussa todistettiin, että vastaavat lihan ostamiseen oikeuttavat kortit oli viranomaiselle palautettu. 

Aina hyvä Munkkiniemi 

Perheen kasvaessa oli löydettävä uusi Helsingin asunto. Isä kirjoitti Saarelle: 

“ Jätin anomuksen Munkkiniemen huoneenvuokralautakunnalle. Kysyin Matilaisen, Taimin ja Eskolan mielipidettä ja kaikki olivat ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä Munkkiniemestä kannattaa ottaa jos vain saa, varsinkin kun on lapsia. Siellä on kuulemma kauniit paikat. Ja matka kaupunkiin kestää vain parikymmentä minuuttia. Mitäs Sinä tykkäisit, jos saataisiin sieltä asunto; otetaanko?”

(Matilainen ja Eskola olivat isän työtovereita Maalaiskuntien Liitossa.) 

Otettiin. Helmikuussa 1944, sodan jatkuessa Väänästen kodiksi tuli kaksi huonetta, keittiö ja halli Lokkalantieltä Helsingin Munkkiniemestä. Perheessä oli silloin kolme lasta: Pauli, Kauko ja Eila, jotka olivat syntyneet Savossa. Pertti (s. 1945) ja Alpo (s.1948) muutimme Lokkalantielle suoraan Helsingin Naistenklinikalta. Asuinpaikan nimi oli meille “Lokkis”. 

 Muistan osoitteen ulkoa: Lokkalantie 16 B 31. Kaartintorpan leikkikoulusta (toimii yhä) alkoi koulutieni ja päättyi ylioppilasjuhliin Kalastajatorpalla. Silloin olin jo lähtenyt Munkasta, mutta Munkka ei taida ikinä lähteä minusta. Saaren tarinaa voi jo muistella hilpein mielin. 

Nykyvaatimusten mukaan arvioiden se oli ahdas asunto. Noin 70 neliötä, seitsemän vakituista asukasta. Useimmiten asukkaita oli kahdeksan tai yhdeksän, koska Inka-täti ja Saaren Liisa olivat mukana kaupunkielämässä talvikaudet. Monesti yöpyjiä oli kymmenenkin, kun sukulaisia Räimältä tai Lapualta kävi Helsingissä.

  Luovia ratkaisuja

Oliko asuminen hankalaa? En muista että olisi ollut, vaan jotenkin itsestään selvää ja hauskaa se oli. Muistan, että ihan pienenä minulle silloin tällöin viritettiin vuode kahdesta vastakkain asetetusta nojatuolista. Eilan vuode sijattiin joskus keittiön pöydän alle. Isommat pojat nukkuivat kerrossängyissään kamarissa ja vanhemmille oli ulosvedettävä heteka olohuoneessa. 

Olimme oppineet luoviin nukkumisratkaisuihin Saarellakin. Siellä tosin tilaa oli yllin kyllin aitassa, aitan vintissä ja liiterin vintissä eikä pienistä mukavuuspuutteista  nuristu, vaihto kaupunkiasunnosta  melkein ulkomajoitukseen kävi luontevasti. 

Junamatka Helsinki - Siilinjärvi tuli tutuksi. Yleensä mentiin yöjunan makuuvaunussa. Sitä veti Ukko-Pekka, pikkupojan silmissä valtava, jännittävä, lumoava höyryveturi; kun ne jäivät historiaan ja tilalle tulivat tylsät dieselveturit ja sitten sähköveturit, junamatkan hohto hiipui.  

Silloin koululaisilla oli kuusipäiväiset kouluviikot, mutta kolmen kuukauden kesälomat. – Useimmiten Saarelle matkustettiin heti koulun päätyttyä.  Olin ristiriitaisissa tunnelmissa. Loman alettua korttelin leikit kavereiden kanssa olisivat houkutelleet jäämään Munkkaan, toisaalla houkutteli rajaton vapaus Saarella, järvellä ja metsissä.  

Seitsenhenkisessä perheessä kulkuvälineenä oli yksi Hellberg-merkkinen naistenpyörä, sekin aika usein rungostaan hitsattavana. 

Elintarvikkeiden säännöstely päättyi kokonaan vasta kevättalvella 1954. Viimeisinä vapautettiin sokeri ja kahvi. Muistan eriväriset kupongit keittiön pöydällä Munkkiniemen kodissamme Lokkalantiellä ja Saaren lipaston laatikoista.  

Idän ja lännen ihmeitä 

Hiljalleen yhä useampaa hyödykettä alkoi saada vapaasti. Vuosi vuodelta markkinoille tuli uusia, laadukkaita länsitavaroita, joiden edessä oli helppo lumoutua pitkän harmaan kauden jälkeen. 

Englantilaisia moottoripyöriä, Nortoneita, Triumpheja ja BSA-merkkisiä, sekä amerikkalaisia autoja alkoi vilahdella kaduilla 1950-luvulla. Kauppasuhteista itänaapurin kanssa seurasi, että liikenteessä ja korjaamoilla näkyi myös runsaasti halpoja Popedoja, Volgia, Moskvitsheja, Wartburgeja ja Ifoja. Jatkossa niitä seurasi itäautoksi hieman laadukkaampi Lada. 

Itätuotteista pintansa piti tsekkiläinen moottoripyörämerkki Jawa, metsureiden luottopeli kesät talvet Suomen suurilla saloilla, yksinkertainen kaksitahtinen moottori, selkeä rakenne, helppo huoltaa ja korjata. Se on vieläkin pätevä pyörä. 

Pikkupoiken suosikkirenkutus oli, Ifan pöristessä kulman takaa: 

“Osta Ifa, auto paras, 
sit` ei vohki ykskään varas, 
kevyt työntää, helppo lykkii, 
ojan piennar hausk´ on kykkii” 

Pula-ajasta en muista meidän lasten kummemmin kärsineen; nälkää ei ollut, ei talvella Munkassa eikä kesällä Saarella. Sitä mistä ei tiedä, ei osaa kaivata.  

Veden viljaa ja metsämarjoja 

Saarella kalastus ei ollut pelkästään kiva harrastus; paistettua haukea ja ahventa sekä savustettua lahnaa syötiin usein, parhaimmillaan pikkuahven oli tuoreeltaan paistettuna ja kalakukossa. Käytössä olivat kaikki sallitut välineet: onget, pohjaonget, useita katiskoja ja verkkoja sekä 200-koukkuinen pitkäsiima sekä vetouistimet ja lopulta myös virvelit, heittovavat.

Myös perunat, porkkanat, punajuuret, lantut ja retiisit, salaatit, mansikat ja nauriit tulivat kasvimaalta, karviaismarjat ja herukat pensaista, metsämarjat ja sienet Räimänmäestä.  

Tomaattia kasvatettiin päärakennuksen etelänpuoleisella seinustalla. Kerran tomaatin vihreässä raakileessa havaittiin pienehköt hampaanjäljet. Koemaistajan henkilöllisyys ei ole tiedossa, epäiltyjä on. 

Elokuun lopulla Helsinkiin palatessa mukana kulki hyvä määrä marjahillopurkkeja ja mehupulloja sekä perunoita. 

Pula-ajan kirjava kana 

Helsingissä lauantaisin saatiin appelsiini, tai pieni suklaalevy tai muuta hyvää. Perheessämme oli tämmöinen lauantaiperinne, “Kirjava kana”. Äiti piilotti yllätykset jonnekin sohvan nurkkaan tai tyynyn alle, me kotkotimme sen aikaa äänekkäästi kuin juuri muninut kana kunnes äiti huusi: “Jo saa tulla!” Perinne jatkui 1950-luvun lopulle, kunnes nuorinkin tunsi olevansa kaakattajaksi liian vanha. 

Kirjavan kanan perinnenäytös lienee kummunnut Saaren kanalastaa. Jossakin vaiheessa siellä tepasteli ja nokki harmajankirjava maatiaiskana. Se oli niin sanottu hautova kana, toisin sanoen se livahti munimaan ja sitten omaan salaiseen pesäänsä jonnekin rakenteiden tai louhikon piiloon, ja aikanaan marssi sieltä esiin piipittävä keltainen tipulauma jaloissaan. Kanalassa oli myös kukko, nimeltään Pedro. 

Sen muistan, että uuden ja ihan oman vaatteen saaminen oli vielä pitkään 1950-luvulla harvinainen merkkitapaus. Enimmäkseen pärjättiin moneen kertaan paikatuilla ja parsituilla, milloin liian suurilla, milloin liian pienillä kamppeilla. Saarella oli ihan sama mitä oli päällä tai oliko mitään. Sieltä täältä vintiltä tai aitasta haalittuja kamppeita Inka kutsui rönttös-vaatteiksi. 

 Kerran 1950-luvun alussa saimme ameriikanpaketin Lokkalantielle. Se tuli kaukaisilta sukulaisilta USA:n Michiganista. Ainakin lohisäilykkeitä ja aitoa amerikkalaista purkkaa (!) paketissa oli. Purkka oli kovaa valuuttaa korttelin pikkupoikapiireissä. 

Elintaso Suomessa alkoi nousta nopeasti 1950-luvun lopulla. Sotakorvaukset oli maksettu, maa teollistui, kaupungistui ja alkoi lujaa vauhtia pyrkiä kohti hyvää elämää kaikille.