Saarelta Suomen mestariksi

 

Vauhditon korkeushyppy. Vauhditon pituushyppy. Pikajuoksu. Hiihto. Voimistelu. Ammunta. Kuulantyöntö. Ainakin nämä olivat Saaren nuorten miesten, Aaron ja Pentin lajeja 1920-luvulta alkaen. Lajit täydentyivät uuden polven myötä 1950-luvulla.

 

Hiihtäen Aaro ja Pentti tekivät myös osan koulumatkoistaan keskikouluun Siilinjärvelle, matkaa mennen tullen yhteensä 20 kilometriä.

Ennen vanhaan, kauan ennen peruskouluja ja muita uudistuksia, “keskikoulu” tarkoitti nelivuotisen, pakollisen kansakoulun jälkeistä viittä lukuvuotta “oppikoulussa”. Keskikoulun vaihtoehtona oli käydä kaksivuotinen "kansalaiskoulu", mistä yleensä lähdettiin ammattioppiin tai suoraan työelämään. Keskikoulun todistus avasi tietä ammatillisiin jatko-opintoihin. Keskikoulusta opinhaluisimmat ja ne, joiden perheillä rahat riittivät, pyrkivät ” lukioon”, akateemiset opinnot tähtäimessä.

En tiedä, millaisia olivat 1920-luvun lukioiden lukukausimaksut, mutta lukioon lähtö ei ollut ilmaista. Kaupungista kaukana asuvat joutuivat hankkimaan koulukaupungista asunnon, kortteerin.

Aaro Väänänen siirtyi keskikoulusta Siilinjärveltä Kuopion Klassilliseen Lukioon.

Tulos ei ole pääasia

Nythän on niin, että isoveljet ovat aina nuorempiaan oikomassa, pyytämättäkin. Tämä neuvo Aarolta Pentille tuli kirjeessä maaliskuussa 1930; ehkä Pentti oli ollut tyytymätön tuloksiinsa:

"Ei tuloksen tarvitsekaan olla alussa pääasia, kunhan vaan on yrittämässä tulokset kehittyvät kyllä itsestään. Yritä vaan toistaiseksi joka lajia mihin on tilaisuus ja sikäli mikäli luvuilta jää aikaa. Jos voit, niin harrastahan vauhdittomia hyppyjäkin, että jalat vahvistuu."

Aaro sai myöhemmin Suomen Urheiluliiton rata- ja kenttäurheilun palkintotuomarin kortin ja Lapualta jopa painituomarin kortin. Kuulu urheiluseura Lapuan Virkiä luovutti hänelle muistoksi tinatun tupakka(!)rasian. Sattuva muisto urheilun parista.

Bambuseiväs

Saaren urheilulajit uudistuivat 1950-luvulla. Vauhdittomat hypyt muuttuivat vauhdillisiksi. Mukaan tuli seiväshyppy, kiekko ja keihäs. Aivan uutta olivat koripallo ja sulkapallo.

Seiväshyppyyn meitä, Perttiä, Helsingistä kesävieraana ollutta munkkiniemeläistä Gleb Schirokoff -ystäväämme ja minua, innostivat 1950- ja 60-luvuilla maailmantason tähdet Eeles Landström ja Pentti Nikula.

Tilasimme oikein bambuseipään Carlssonilta Kuopiosta. Lasikuituseipäistä ei ollut kuultukaan. Alastulopaikalla oli parhaimmillaan sahanpurua tai kuivaa heinää. Ei siihen kovin korkealta pudottu, olisiko ollut siinä kahden metrin korkeudelta parhaimmillaan.

Lapualla hyppäsimme seivästä kaksistaan Martti-serkun kanssa Vaurion pihassa. Mitähän olisimme iältämme silloin, nassikoita joka tapauksessa. Eteläpohjanmaalle luontevasti, alastuloon ei tarvittu joutavia pehmusteita. Kun uusi yhteys Martin kanssa syntyi Facebookin kautta muutama vuosi sitten, molemmat muistimme tämän seiväshypyn.

Eila löi meidät kiekonheitossa. Hänellä oli harjoittelua varten virallinen kilpakiekko, mutta sitä me pojat emme saaneet lentämään minnekään. Eila osallistui kiekonheitossa oppikoulutason kilpailuihin Helsingissä. Käytössä meillä oli myös aikuisten ja nuorten kuulat; ne olivat varmaan isän ja Pentti-sedän jäljiltä saatu.

Teräskärkinen keihäskin oli. Se lienee yhä syvällä pohjamudassa suunnilleen Paulon rannan kohdalla ulompana lahdella; johonkin kalaan sillä kai yritin veneestä osua, syvässä vedessä, nerokkaasti.

Elekee urheilla

Inkan sanastossa “urheilu” tarkoitti muuta kuin senttejä ja sekunteja. Jos touhumme meni pelkästään riskillä hölmöilyksi kuten hyppelyksi hankeen saunan katolta hiihtolomalla tai puukon heittelyksi, Inka mainitsi koleasti: “Elekee urheilla”.

Riskillä “urheilua” olivat varmasti ammunnat isän vanhalla pienoiskiväärillä 1960-luvun alkupuolella. Paukutimme sillä kuistin edestä maaliin, joka oli navetan seinässä noin 25 metrin päässä.

Voi että ihminen voi olla nuorena pölkkypää! Riski tuli siitä, että vanhan kiväärin lukkopesään tuli vuoto ja hieman ruutijäämiä tussahti ampujan poskipäähän joka laukaisulla. Tiedä mitä olisi voinut sattua, jos lukkopesä olisi kokonaan murtunut.

Isä kyllä opasti meidät aseen rakenteeseen, käsittelyyn, huoltamiseen ja maaliin ampumisen periaatteisiin, tasajyvät ja muut, mutta ei varmasti olisi antanut sitä käsiimme, jos olisi viasta tiennyt.

Asetta yritettiin sitten korjata armeijan asepajalla Kuopiossa, mutta kunnon lukkopesää ja ulosvetäjää ei siihen enää saatu.

Isän tiukka oppi oli, että mitään asetta ei saa koskaan suunnata edes leikillään, eikä varsinkaan leikillään, toista ihmistä kohti ja että parempi olisi, kun samaa noudatettaisiin selvyyden vuoksi myös leikkiaseilla. Tämä oppi kyllä painui mieleen.

Onneksi sitten armeijan ammunnoissa ei ollut ihmisen näköisiä maaleja, mitä siitäkin olisi tullut.

Heinäseipäitä päin

Urheilumetsästäjää meistä ei tullut aikuisena kenestäkään, kotitarvekalastajina oltiin innokkaita, jotkut taitaviakin.

Tämä alaikäisenä tehty rikos on vanhentunut, jos se rikos oli, mutta tunnustan: kerran jahtihuumassa tapoin isän pienoiskiväärillä kompostilta närhen, komean linnun. Paha olo vaivasi sen jälkeen pitkään (taitaa vaivata vieläkin).

Kaarijousinemme ja ritsoinemme emme saaneet Saarella suurta vahinkoa aikaan, mitä nyt jokusen räkättirastaan pyrstösulkia pöllytettiin.

Iita yhden talven jälkeen palautti saarelle jousipyssyn nuolia; niitä oli löytynyt kuivista heinistä, lehmien ruoasta. (Sovitusti Kemppaiset korjasivat Saaren vähäiset heinät oman navettansa tarpeiksi.) Olimme kesällä käyneet sotaa heinäseipäitä vastaan. Nuolia katosi runsaasti.

Iita ei asiasta julmistellut, näki, että olimme valmiiksi noloina; teräskärkinen nuoli kuitenkin on melko vaarallinen lehmälle, joka heiniä rouskuttaa. Onneksi ei sattunut pahempaa.

Nyrkkeilyyn innoittivat amerikkalaisen Floyd Patterssonin ja ruotsalaisen Ingemar Johansonin raskaan sarjan maailmanmestaruusottelut 1960-luvun alkupuolella. Hanskat tehtiin sullomalla villasukkia työrukkasten sisään. Harjoitussalina oli ala-aitta. Joskus siinä pinna paloi, kärähti hiha ja pelipöksyt repesivät.

Outo viritys

Saaren pihapiiriin nousi 1950-luvun lopulla outo rakennelma. Kauko Väänänen pystytti omatekoisen koripallotelineen. Siitä alkaen pallon jumputus aina 1960-luvun puolivälin tienoille ryyditti kesäiltaa. Mitähän naapuritaloissa tuumittiin?

Koriskenttä oli pieneltä osin Saaren lahjaa suomalaiselle joukkueurheilulle. Eila Väänänen pelasi sittemmin SM-tasolla Torpan Tytöissä. Kauko "Boris" Väänänen oli hankkimassa useita Suomen mestaruuksia Torpan Poikien sekä A-nuorissa että miesten edustusjoukkueessa.

(Kauko oli pikkupoikana hiukan pyöreätä sorttia ja sai siitä Lokkalantien kaverijoukossa lempinimen Puuropoika. Se muuntui helsinkiläiseen tyyliin “Puurikseksi”. Puuris taas kehittyi muotoon Buuris tai Boris jo juniorivuosina Torpan Pojissa. Boris tunnettiin koripallointoisessa Munkassa kaikkialla. Tämän olen tunnistanut nykyäänkin tavatessani kouluaikaisia tuttavia Munkkiniemen Puistotiellä.)

Kauko pelasi urallaan myös nuorten maajoukkueessa. Pertti Väänänen pelasi ToPo-ajan jälkeen Tampereen Pyrinnön SM-edustusjoukkueesa (liigassa) ja jäähdyttelyvaiheessa maakuntasarjaa Kuopion Linkissä. Tampereella pelikaveriksi ilmaantui toinen Väänänen, serkkupoika, Pentti Väänäsen poika, Jyrki, mikä kerrottiin myös paikallisissa lehdissä. Pitkä Jykä oli uskomaton korin alla. Hän teki aina pisteet. jos vain sai sinne pallon, ja otti tukuttain levypalloja. 

Minullakin on yksi A-nuorten Suomen mestaruus, minkä ylpeänä mainitsen (pituutta 170 sm).

Lukiovuosina minä ja Pera olimme Munkkiniemen Yhteiskoulun joukkueessa, joka voitti valtakunnallisen Oppikoulucupin kaksi tai kolme kertaa. Tätä sarjaa sponsoroi Helsingin Sanomat ja se sai runsaasti julkisuutta televisiota myöten. Peran kanssa pelasimme yhtäaikaa vielä Tampereen yliopiston Universtas-joukkueessa opiskelija-ja maakuntasarjaa.

Ei niin vakavaa

Pitkät jäljet siis Saaren kesäpeleistä. Minulla myös sulkapallosta.

Sulkapallokenttä tehtiin keskelle pihapeltoa virallisen kilpakentän mittojen mukaan, mutta kuoppainen se oli. Peleissä oli käytössä viralliset kilpailusäännöt. Tätä perua on, että aikuisena liityin Shamrock Badminton –nimiseen harrastajaseuraan, menestys kohtalainen.

Koripallon ja sulkapallon lisäksi harjoitettiin pikajuoksua Saaren pellolla, pituushyppyä, korkeushyppyä, seiväshyppyä, kuulantyöntöä, kiekon- ja keihäänheittoa, vähän jalkapallon potkintaakin.

Ei näitä kaikkia koko ajan tehty eikä vakavasti, vaikka sellainen kuva saattaa tästä selostuksesta tulla. Enemmän urheilu Saarella oli höntsä-pelailua ja meluisaa hauskanpitoa.

Kesävieraana ollut munkkalainen ystävämme Gleb Schirokof osallistui ainakin kerran Siilinjärven Ponnistuksen järjestämiin yleisurheilukisoihin Siilinjärven urheilukentällä ja toi sieltä mitaleita, muistaakseni korkeushypystä ja jostain juoksulajista. Kenttäkuulutuksissa yleisön huomiota herätti, että yksi kilpailija edusti helsinkiläistä koripalloseuraa. Koripallo oli maaseudulla  outo laji 1960-luvulla.

Ponnistusvoimassa Pertti oli ylivoimainen. Hän oli hoikka ja jäntevä, pika- ja keskimatkoilla kova. Näillä ominaisuuksilla ja peliälyllään Pera “vain” 184-senttisenä menestyi sittemmin ylimmällä sarjatasolla koripallosarjoissa. Hänen erikoiskykynsä oli luikerrella ja harhautella itsensä vapaaksi heittopaikkaan pitkien puolustajien keskeltä. Tällä tavalla hän teki useimmat pisteensä.

Kauko puolestaan oli paitsi läpiajaja myös hyvä kaukoheittäjä, parhaimmillaan pitelemätön, kultaranne. Eilan poninhäntä tuli oikein kuuluisaksi naisten sarjoissa Helsingissä ja mainittiin lehdessä. Poninhäntä heilahti, korisukka suhahti.

Nyt hengästyttää.