10. Aika monta kesää siihen meni

 

Jatkosotaa nimitettiin aluksi kesäsodaksi. Aika monta kesää ja talvea siihen lopulta meni. Sota alkoi 25. kesäkuuta 1941 ja päättyi 19. syyskuuta 1944. Talvisodan jälkeen rauhanaikaa oli kestänyt noin 15 kuukautta.

Saaren miehet kuten useimmat nuoret miehet lähi- ja sukulaistaloista olivat sodassa. Luutnantti, myöhemmin yliluutnantti Aaro Väänänen palveli Aunuksen Karjalassa ja Syvärillä, komennettiin asemasotavaiheessa siviilitehtäviin ja sitten taas rintamalle alkukesästä 1944 sodan loppuun asti.

Vänrikki, sitten kapteeniksi ylennetty Pentti Väänänen oli mukana vielä Lapin sodassa, kun saksalaisia työnnettiin Jäämeren suuntaan rauhansopimuksen mukaisesti.

Jatkosodan alkuvaiheessa Suomi valtasi takaisin talvisodassa menetetyt alueet ja eteni vanhan rajan yli Syvärille ja kohti silloista Leningradia, nykyistä Pietaria.

Vänrikki Pentti Väänänen kirjoitti rintamalta Saaren joukoille:

"Hyvin voin ja sisu vaan pitää. Ei ryssä säikytä. Onko se herra luutn. lomalla? Tuleneeko vänrikin vuoro. Silloin lämmitetään se sauna kuumaksi, syödään lujasti ja ollaan kuin ei oltaisikaan. Kertomista olisi, mutta kiire on, kiire on, arvaatte varmaan mihin. Raisusti vain niin kauan kuin pystyy. Olkaa turvallisella mielellä, ei täältä tulla ennen kuin on rauha maassa ja ryssä Moskovassa. Olen vielä ehyt nahkainen."

Inka kirjoitti, todennäköisesti ensimmäisenä tai toisena sotakesänä:

"Heinät on jo kaikki ladossa, saimme ne oikein hyvin tehdyksi. Marjoja ei tännekään taida tulla, kun kaikki kuivaa, poimimme kyllä niin paljon, kun saamme...Ei tänne vielä ole ihmeempiä kuulunut eikä täältäpäin vielä ole ketään tuttuja kaatunut. Haavoittunut kyllä useitakin, mutta ei kovin pahoin."

Ja Maija Aarolle:

"Eino se sai pipin jalkaansa. Hän on siellä Vaasassa, sanoi Sinulle soittavansa. On vielä meidän miehet hengissä olleet silloin kaikki, kun Eino haavoittui. Jospa he kaikki säästyisivät. Sanohan Paulille terveisiä meidän viikareilta ja Kaukolle myös. Kun loppuisi sota sukkelaan että pääsis miekkoset tulemaan joukkojensa luokse sieltä sodasta."

Eino oli Maijan mies, Eino Launonen.

Joulukuussa 1941 hyökkäys pysähtyi. Alkoi yli kaksi vuotta kestänyt asemasotavaihe. Sen aikana osia vanhimmista ikäluokista lomautettiin siviilitehtäviinsä. Isän työtoveri Kuopion kaupungintalolta kirjoitti kenttäpostia:

"Kohta kai sieltä alkaa jo osa joukoista päästä pois. Alkakaapa vaan verotussihteerikin ajatella hissukseen kotiinpaluuta... Saisivat lautakunnan miehet vaan ruveta puuhaamaan poispääsyä...  Rouvannehan on jo kotiutunut ja pojat ovat niin pulleaposkisia, että kyllä kelpaa katsella isänkin, kunhan kotiin pääsette. Aika rasavilliä molemmat, on äidillä perässä pysyminen vahtihommassaan."

Aaro Väänänen määrättiinkin takaisin toimeensa Kuopion kaupunginkansliaan, mutta jo kahden vuoden kuluttua tuli muutto Helsinkiin.

Hänet valittiin Maalaiskuntien Liiton kunnallistaloudellisen osaston johtajaksi 1943.  Muu perhe pysyi osin Kuopiossa, osin Saarella, vain Inka muutti Viipurinkadun asuntoon Helsinkiin isän taloutta hoitamaan.

Helsinkiä pommitettiin kolmessa suurhyökkäyksessä helmikuussa 1944.  Inka kertoi istuneensa pommisuojan penkillä arvoesineet ja vähän evästä kapsäkissä sylissään.

Arvoesineet, ikään kuin niitä olisi Helsingin kodissa suuremmin ollut, oli syytä pitää matkassa, koska pommitusten aikana rosvot ja murtomiehet näkivät tilaisuutensa tulleen. Vapaa reitti, asukkaat istuivat pommisuojassa. Isänmaallista väkeä.

Hälytyksen mentyä ohi palaaminen kotirappuun oli ollut painajaismaista, kun särkyneiden ikkunalasien sirpaleet tekivät kävelystä vaarallista luistelua.

Isä kirjoitti Helsingistä Saarelle:

"Et voi aavistaa kuinka onnellinen ollut näinä päivinä siitä, että olette siellä Räimällä eikä ole lasten tarvinnut olla tässä ruljanssissa, yöllä kököttämässä tuolla kylmässä suojassa ja tungoksessa tönittävänä."

" Kyllä ne ryssät ovat aivan pähkähulluja. Ei koskaan tiedä, mikä niiden päähän pistää. Älkää vain lähtekö kirkkaina päivinä käymään kaupungissa ja muutenkin mahdollisimman harvoin. Kyllä sentään Räimällä on turvallisempaa."

Muistan, että äitimme oli kristillisinä juhlapäivinä ja erityisesti kaatuneiden muistopäivänä hiljainen, ja muidenkin piti olla. Kaksi hänen veljistään, Juho ja Veikko Vaurio, kaatuivat Taipaleen taisteluissa, nuorempi, Veikko, sodan viime hetkillä, syyskuun ensimmäisellä viikolla 1944, hetkeä ennen aselepoa.

Veljesten kuvat olivat aina lipaston päällä kodissamme Munkkiniemessä ja myöhemmin Saarella. Molempien hautakivi löytyy Lapuan sankarihaudoilta.