Saaren mandoliiniyhtye, oikealla Aaro Väänänen. Lyömäsoittimina näkyy olleen ainakin huhmare ja herätyskello, ei siinä mitään, luovia ratkaisuja tarvittiin.

 

 

12. Kulttuurikeskus

 

Jotenkin tuntuu, että vaikka elämä oli nykyiseen verrattuna niukkaa, kulttuurissa ei kitsasteltu. Se oli itsestään selvä osa kylän elämää. Tässä luvussa poiketaan Saarelta Kansakoululle, Lapualle ja lentopallokentälle.

 

Räimän Nuorisoseura oli puuhakas poppoo. Kokoukset ja juhlat ainakin 1930- ja 1940-luvuilla järjestettiin kansakoululla, jonka opettaja Emma Malinen näyttää olleen mukana monessa, myös Nuorisoseurassa. Ote isän runoelmasta:

Halua meillä itsellä lie aivan kylliksi asti
hyväksi toistemme ja seuran parahaksi.
Mutt' ohjaus aina tarpeen on
ja siihen meillä verraton
opettaja auttajaksi.
Miel' nuorten aina yrittää
on paremmaksi päästä.
Sen hän niin hyvin ymmärtää,
siksi vaivojaan ei säästä
mukana meidän nuorien
toiminut kautta vuosien."

Keväällä 1943 sota oli tietysti läsnä kaikissa kylän tilaisuuksissa. Eeva Väänänen piti koululla äitienpäivän puheen. Se oli juhlallista, kristillistä tekstiä. Puheessa oli kohtalonomainen sävy ja se sisälsi kysymyksen, onko ylipäätään tarpeellista kiitellä ja juhlia äitejä samaan aikaan, kun heidän poikansa ovat kuolemanvaarassa rintamalla. Suojelusta heille hän kaipasi.

”Juhlavieraittemmekin joukossa on äitejä, joiden sydämen läpi on miekka käynyt. Rakas lapsi, elämä jonka ensimmäiset sykähdykset sykkivät äidin sydämen alla, on sammunut ijäksi vihollisen luodin lävistämänä kaukana kotiseudultaan.”

 ”Suurimpana eron tuskan on tuntenut äiti, joka on kalleimpansa isänmaalle antanut kaikkien meidän puolestamme.”

”Joukossamme on myös monta äitiä, joiden pojat vartioivat isänmaatamme ’siellä jossakin’; äidin sydän on joka hetki huolissaan heidän kohtalostaan. Rukous lapsen puolesta Korkeimmalle kohoaa sanattomin huokauksin monen äidin sydämestä. "Siunaa minun lapseni, varjele minun poikani."

Jalkojen töpinää aitan vinnillä

Ennen sotia puheet olivat kepeämpiä. Räimän Nuorisoseuran juhlassa Aaro Väänänen runoili läpi seuran toimijat.  Paikoin on siinä ja siinä, menikö teksti pilkan puolelle.

Esimerkiksi Pohjolan Iida:

 ”Kaksi silmää, jalkaa  kaksi 
pituutta vain pikkasen. 
Lienee liian ahkerasti 
ollut päällä jalkojen. 
Niin, Iida mulle eilen huus, 
ett' parempi, jos tukit suus, 
kun et sä minust' muuta tiedä, 
käski runon uuniin viedä.”

Iltamien näytökset vaativat harjoituksia, joita pidettiin myös Saarella aitan vintin tuhtien lankkujen päällä. Kansantanhuja ja uusia seuraleikkejä opeteltiin. Inka kirjoitti, en saa selvää koska ja kenelle, mutta ilmeisesti jolloinkin 1930-luvulla tai jopa 1920-luvun lopulla:

"Yhtenä iltana, kun tytöt olivat harjottelemassa ja pitivät oikein kovaa meteliä aitan vinnissä, niin ne Tarinan tohtorit taas tulivat käymään ja ihmettelivät että ompas teillä nyt paljon väkeä tänä iltana, kun kuuluu niin paljojen jalkojen töpinä tuolta vinnistä..."

”Tarinan lääkärit” olivat Tarinaharjun sairaalan väkeä, Räimä-lähtöisen lääkäri Kalle Haaran ammattitovereita.   

 Venäjänlehti, mahorkkatoppa

Aaro Väänänen harrasti laulua ja mandoliininsoittoa jo Saarella. Isä kertoi kerran tavan mukaan avanneensa ääntä kammarissa toistaen skaaloissa käyttämäänsä hokemaa "venäjänlehti".

Hetken päästä puodin puolelta kuului tupakan ostoon poikenneen nuoren miehen lauluäänellä samoissa skaaloissa:

”Mahorkkatoppa, mahorkkatoppa…”

Mahorkka kuten ilmeisesti myös venäjänlehti olivat tupakan lajeja, ehkä samoja kasveja, joita kasvatettiin myös kotioloissa, niin sanottuja nurkantakuisia. Näitä kessuja löytyi tuvan vintiltä vielä 1960-luvulla. Itsekin niiden savuja maistelin naama vihreänä, salaa.

Laulu jatkui opiskelijakuorossa Helsingissä ja Kuopion aikana Kallan Kuorossa ja sen jälkeen taas Helsingissä Munkkiniemen Kansallisessa Kuorossa. Joskus isä Lokkalantien asunnossamme Munkkiniemessä palautteli mieleen mandoliinin tremolosointia. Hyvin soittikin. Muistan ainakin kappaleet ”Päivänsäde ja menninkäinen” sekä ”Sininen uni”.

Viimeisiä kertoja muistan kuulleeni isän bassobaritonia Saarella, ehkä 1960-luvun alkupuolella, kun vanhat ystävät ja sukulaiset virittelivät tuttuja kansanlauluja tuvan pöydän ääressä moniäänisesti. Isä otti laulun lähdöt ääniraudalla.

Lättähatut ja Nilkkasukkatytöt

Yhteiset ohjelmalliset riennot kylän vanhojen asukkaiden kesken elivät 1950-luvulla lentopallokentällä ja maailmanpyörässä. 

Koskenrannan tontin ylälaitaan olivat kyläläiset raivanneet lentopallokentän. Pari kertaa viikossa siinä 1950-luvulla iltaisin pelattiin, kunnes uusi kenttä perustettiin 1960-luvulla Peltolan maille.

Yksissä kyläjuhlissa pelattiin ottelu joukkuein ”Lättähatut” (isännät) – ”Nilkkasukkatytöt” (emännät), pelaajat asianmukaisissa rooliasuissa. Pelin lopputulosta en muista, mutta iso pauhu pelistä seudulle raikui, sen muistan. Veikkaan tasapeliä, koska isämme oli tuomarina, tai Nilkkasukkatyttöjen niukkaa voittoa.

Maailmanpyörä pellon laidassa

Vielä 1950-luvulla rinteen alla seisoi kyläläisten yhteisvoimin rakentama puinen, nelipaikkainen maailmanpyörä. Se oli arviolta vajaat kymmenen metriä korkea hirsi- parru- ja lautarakennelma. Siinä oli akselin varassa pyörivä, muistaakseni nelipaikkainen pystypyöräosa ja siinä roikkumassa neljä yhden hengen istuinta, kukin oman akselinsa varassa. Pyörimisvauhti annettiin lihasvoimin maasta käsin.

Mitat saattoivat olla toisinkin – olin silloin pieni, jolloin muistikuva on suuri. Harmi, että en löytänyt kuvaa Räimänkosken maailmanpyörästä, ei semmoista ehkä otettukaan.

En muista meidän maailmanpyörää kertaakaan kokeilleen; ehkä se oli lapsilta niin jyrkästi kielletty, että uskoimme. Nykyisiä turvamääräyksiä laite tuskin olisi täyttänyt. Luultavasti se purettiinkin turvallisuussyistä – huima viritys keskellä savolaista maaseutua se oli. En uskoisi, jos en olisi nähnyt. Maailmanpyörä, Räimänpyörä.

Muuta käyttöä maailmanpyörällä en muista olleen kuin että joissakin kyläjuhlissa isämme pyöritettiin juhlaväen selkien takana vähin äänin ylimpään kohtaan, minkä korkeuksista alkoi äkkiä kumista juhlapuhe.  

Kulttuuri aina matkassa

Poiketaan hetkeksi Lapualle.

Jonkinlainen kulttuurimieli seurasi Eeva (o.s. Vaurio) ja Aaro Väänäsen elämää aina. Lapuan aikana se toteutui Lapuan Suojeluskunnan Näytelmäkerhossa. Se oli liikkuva teatteri, jolla oli näytöksiä eri puolilla maakuntaa.

Maakuntalehden teatteriarvostelija kirjoitti:

"Haluan sivuosien esittäjistä mainita…suorastaan loistavasti suoriutuneen Lybeckerin kirjurin Aaro Väänäsen".

Arvio koski vuosien 1808-1809 sotaan ajoittuvaa näytelmää "Herpmanin pojat".

Myös Eeva Vaurio mainittiin:

"Naisista on mainittava Eeva Vaurion tunnepitoinen, onnistunut Anna".

Seurueen ohjelmassa oli myös Väinö Syvänteen "Kuisma ja Helinä". Siinä

"Kasakka Fedja (Aaro Väänänen) oli huolitelluinta työtä".

Leinosen "Nuijapäällikköä" arvioidessaan lehti kirjoitti:

"...Kaisa, Ilkan palvelija (Eeva Vaurio) oli osassaan loistava. Kirjuri-Asseri (Aaro Väänänen) näytelmän huumorintajunnalle loistava yllätys.”

Saaren kirjahylly, jokaiselle jotakin

Kirjahyllyistä löytyi runsaasti tietoa. Lapsena mielilukemistamme oli Maapallon eläinkuvasto, josta katseltiin kuvat. Iltalukemisiksi aitan vinnille kannettiin muun muassa Zane Greyn lännenkirjoja ja Armas J. Pullan kirjasarjaa vääpeli Ryhmyn ja vänrikki Romppaisen seikkailuista sodan aikana Itä-Karjalassa. Ryhmyn repussa mukana kulki myös kevyt kenttäkissa Mörökölli. Henkilökohtaisena aseena heillä oli tukeva koivuklapi. Lähitaistelun menetelmä kalautus.

Sitten nuo kirjat katosivat jonnekin, ehkä isä katsoi ne sen verran ulkopoliittisesti epäilyttäviksi sotien jälkeisessä ilmapiirissä, että ne poistettiin hyllystä varmuuden vuoksi. En tiedä. Sotien jälkeen nuo teokset kuuluivat kiellettyjen kirjojen listalle.

1930-luvulla hyllyihin kertyi muutenkin sotilaallista aineistoa.

Osa kaunokirjallisuudesta tuhoutui tulipalossa, muun muassa Somersaloa, Kiveä, Leinoa, Kallasta, Ingmannia, Pälsiä. Kuiteista päättelen, että niitä Eeva Vaurio oli ryhtynyt osamaksulla hankkimaan Lapuan Kirjakaupasta jo 1930-luvulla, ennen naimisiin menoa.

Pieni otos Saaren kirjahyllyistä:

Bertil Falconer: Perheenäidin elämäntaito. Kauppiaitten Kustannus, Jyväskylä 1956
K.J. Hagfors: Maamme kirja
Niilo V. Sigell: Suojeluskuntamiehen oppi- ja käsikirja I ja II. K. J. Gummerus osakeyhtiö, Jyväskylä 1920
Lotta-Svärd yhdistyksen säännöt sekä ohjeet sääntöjen sovelluttamista ja täydentämistä varten. Tilgmannin kirjapaino, Helsinki 1932
Onni Koivisto (toim.): Sotamiehen taskukirja 1936. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1935
Arne G. Waronen: Isänmaan historian oppitunteja. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1944
Suomen Opettajain Raittiusliitto: Kontti. Kertomuksia nuorisolle. (Kansakoulun raittiuskirjoituskilpailun palkinto Alpo Väänäselle 1957)
Kuopion suomalainen lyseo. Kertomus lukuvuodelta 1921-1922
Leonard Roos: Mandoliinikoulu itseopiskelua varten sekä kokoelma suosittuja soittokappaleita, 19. painos
Lyyli Kahma: Deutsche Lieder fur Schulen, 1954

Ja lehtiä:

Näppäilijän Uutiset (Pauli Väänänen) – lehden numeroita vuosilta 1955-61
Partio-lehden (Pertti Väänänen) numeroita vuosilta 1957-59
Pohjolan sankarien joulu 1940
Reserviupseerilehti 1933, 1941

Hyllyssä oli myös "Kalamiehen niksikirja". Se tietysti meillä vääntyi muotoon Kalamiehen vitsikirja.

Taistelija-vihkonen vuodelta1937 oli osoitettu reservinvänrikki A. Väänäselle Lapuan maatalouspankkiin. Vihkosta julkaisi Suojeluskuntien Yliesikunta. Kirjoitukset käsittelivät muun muassa ”Venäläisten mielipiteitä metsäpuolustuksesta” ja eri aselajien taktisia, strategisia ja teknisiä kysymyksiä.  Mieleen painuva oli lehden Kysymys-vastaus -palstalla neuvottu ohjesääntö osastoa johtavan upseerin toiminnasta ohimarssissa:

 ”…Käsi viedään alas päänkäännön yhteydessä a) kun esimies (kunnianteon esine) on mennyt ohi kolmannen miehen kohdalla, b) komennon Katse Eteenpäin – Päin suoritusosalla ja c) kun kohdan a) mukaan paraatikatselmuksessa on pää käännetty eteenpäin mutta soitetaan vielä kunniamarssia. Käsi viedään alas ilman komentoa kun ko. soittaminen lakkaa.”

Tämä selvä.