16. Kesämiehet Purnulla
-lyhyt johdatus maatalouden kysymyksiin 1950-luvun Savossa

 

Ajellaan linjakkaalla Saarelta vajaat kymmenen kilometriä Väänälänrannan suuntaan Kehvon koulun ja Monninpään ohi Purnulle. Jokakesäinen monen päivän vierailu Maija-tädin ja Eino Launosen kotitilalla oli itsestään selvä kesän kohokohta 1950- luvulla varsinkin Peralle ja minulle. Siksi se kuuluu Väänästen Saaren tarinaan.

 

“Linjakas” on savolainen vastine sanoille bussi, linjuri, onnikka, linja-auto, jopa pelkkä auto - muita autoja ei maaseudun liikenteessä kovin paljon nähty 1950-luvulla. Jos emäntä aikoi käväistä asioilla kaupungissa niin pikaisesti kuin bussien aikataulu salli, hän ilmoitti, että “kipasoo kaapunnissa aatojen välissä”. Pakkohan meidän siitäkin oli viisastella; hurjat mielikuvat kirvoittivat kikatuksen.

 Näillä vierailuilla maatalon ja maaseudun elämä ja työt tulivat tutuiksi, yleissivistys laajeni – sille opille tuli selvää taustakäyttöä myöhemmin koulun yhteiskuntaopissa, historiassa ja ainekirjoituksessa, ja aikanaan toimittajan tehtävissä myös.

 Maijan ja Einon lapset, serkkumme Erkki, Heikki ja Elli Launonen sekä hieno, viisas ja ystävällinen suomenpystykoira Nopsa ja kissa tai pari ottivat kaupunkilaisserkut iloisesti mukaan maatalon elämään ja opastivat samalla turvalliset työtavat, jotta emme ”särkisi ihtiämme.”

Nopsa on ainoa tietämäni koira, joka sulki radion, jos sieltä alkoi tulla sille jotain epämieluisaa, kuten kamarimusiikkia. Pojat olivat sen siihen opettaneet; tassulla vain töpsäytti virtapainiketta.

Serkkumme olivat meitä vanhempia, melkein aikuisia.

Kesällä nukuttiin hirsisessä vilja-aitassa, Erkki, Heikki, Pera ja minä. Nopsa otettiin myös sisään. Unta vastaan taisteleva pulina ja Nopsan kanssa touhuaminen jatkuivat, kunnes Erkki ystävällisesti määräsi: “alakakeehan paenoo piät tyynyyn ja silimät kiinni”.

On hankala sanoa tarkasti, minkä ikäisiä kulloinkin olimme, täytyy vain muistella ja päätellä. 

Äkkinäinen särköö vehkeet

Vielä 1950-luvulla Suomi oli maatalousvaltainen talous, teollistuminen oli vasta alussa.

Kuitenkin jo toisen polven kaupunkilaislapset saattoivat olla maatöihin ”äkkinäisiä”.

Äkkinäinen.  Tottumaton. Taitamaton.  Äkkinäiselle sattuu; hän särkee vehkeet ja tärvelee urakan. Nykyinen termi “kesämies” kuvaa samaa asiaa.

“Virkailu” on saman lajin sanoja. ”Virkailoo siinä”, ”elekee virkailla”. Jos joku vaan pyörii ja aikoo, mutta ei saa ryhdytyksi. Olisiko ollut vieno viittaus kaupunkilaisuuteen, toimisto- ym virkailijan sisätöihin, joista ei näytä paljon jälkeä syntyvän?

”Käpsehtiä” -verbi saattaa kuulua samaan kehykseen, en vaan tiedä, mitä se tarkoittaa. Saattaa olla, että se tarkoittaa mitä vain. Tekemistä verevästi kuvaavat sanat ovat kuitenkin savonkielen helmiä. Vaikka ei ymmärtäisikään, jonkunlainen käsitys syntyy. ”Lorvailu” kuulostaa aidon savolaistermin rinnalla tylsältä.

Maija-täti, Purnun topakka emäntä ja sitä ennen Saaren puodin pomo, sai vanhemmalta Aaro-veljeltään, isältämme, riimin Räimän Nuorisoseuran kekkereissä. Tämä tapahtui, kun tuleva aviopuoliso, Eino Launonen, oli jo katsottuna.

Maija-täti ei ollut ollut äkkinäinen myöskään puheenjohtajan tehtävässä Räimän Nuorisoseurassa eikä siinäkään lorvaillut.

“Puhetta on johtanut Saaren Maija,
on päätökset pöytään lyönyt.”

“Kuinka nyt käynee etehen päin,
kun Maijakin sanoi: kas näin, näin, näin
minä nimeni toiseksi muutan,
otan käteeni emännän luudan.”

Helppoa kuin heinänteko

Purnulla opimme heinänteon käänteet paljon ennen kuin karjan talvirehun korjuu muuttui konevetoiseksi ja pelloille alkoi kertyä muoviin käärittyjä tuorerehupakkauksia, “dinosauruksen munia”. 

Uuden vuosituhannen it-insinööri, vaikka olisi maaseudulta lähtöisin, ei välttämättä osaisi valjastaa hevosta saati ajaa sillä haravakonetta. (Ei tosin tarvitsekaan.) Hänellä voi olla vain sumea käsitys heinäseipään ideasta.

Heinäseiväs oli oman aikansa innovaatio. Karjan talvirehu saatiin kuivana ja vailla hometta talteen. Parhaat keksinnöt ovat yksinkertaisia.

IT-insinööri voi silti tokaista projektistaan, että “helppoa kuin heinänteko". Nykynuoren suustakin voi sama iskulause tulla, ja silloin on vielä vähemmän käsitystä, mistä sana “heinänteko” tai “kepittäminen” kertovat. 

Mentiin heinään

Selostan vähän.

Enimmät heinätyöoppini sain alaikäisenä Purnulla.

Kun jonkun kerrottiin menneen heinätöihin, hän oli mennyt "heinään" tai oli "heinässä". Tästäkin riitti meillä sanailtavaa.

Alituisesta leikinlaskusta huolimatta, tai sen ansiosta, työ peltosaroilla eteni rivakasti. Kaikilla oli tehtävänsä.

Yleensä isäntä ajoi hevosvetoista niittokonetta. Jos sadetta ei ollut tiedossa, hän oli tehnyt “luokoa “ eli kaatanut heinän jo edellisenä päivänä, jotta kuivahtaminen oli päässyt alkuun. Niittokoneen puikkoihin ei äkkinäistä päästetty; säksättävine terineen se saattoi olla vaarallinen laite osaamattoman käsissä.

Kepittämisvaiheessa edellä pitkin sarkaa kulki monessa tapauksessa juuri vanha isäntä pystyttäen seipäät suoraan jonoon sopivin välein. Reikä maahan iskettiin ja lengoteltiin suuremmaksi rautakangella, jotta seipään terävä alapää saatiin kenttään lujasti pystyyn.

Pera, joka oli jo riittävän iso, sai ajaa haravakonetta silloin tällöin. Haravakoneella heinä koottiin saran poikkisuuntaisiksi harjanteiksi seipäiden kohdalle, josta oli helppo kahmaista hangollliset.

Enin väki heilui käsiharavan tai hangon varressa seipään tappeja, “naakeleita”. taskuissaan. Naakelit olivat noin viisitoistasenttisiä tappeja, jotka työnnettiin poikittain seipään reikiin sitä mukaa kun seiväs täyttyi, jotta heinä ei painuisi kovin tiiviiksi. Siten kuivuisi paremmin.

Nyt kun olen kaiken selostanut, insinöörikin tietää, sekä maisteri ja juristi ja lääkäri ja psykologian tohtori. Aivan välttämätöntä tietoa.

Isännät vauhdissa

Heinäpellon reunassa kahvitauoilla savolainen sanailu oli huipussaan. Esimerkkinä erään isännän rohkaisevat sanat emännälleen, kun tämä oli kotiutunut leikkauksesta, jossa oli poistettu hyvänlaatuinen kasvain.

“Heti kun jotakin hyvälaatuista löysivät, senkin leikkasivat pois.”

Juotavaa käytin töiden lomassa hörppäämässä lähteellä tai ojalla, missä kotikalja tai kirnupiimä säilyivät kylminä astioissaan.

Erityisesti sateen uhatessa pellolla oltiin hetki jopa ilman leikinlaskua, heinät oli saatava seipäille, “kepitettävä” ennen niiden kastumista. Silloin oli pellolla kova tahti.

Muutaman viikon päästä kuivuneet heinät koottiin latoon. Hevoskuorman päällä tarpoi silloin yksi, kaksi vetreää nuorukaista tai neitoa levittämässä ja polkemassa tiiviimmäksi kuormaa, jota hankomiehet lappoivat lavalle suoraan seipäiltä.

Täysi kuorma ajettiin sitten ladon eteen ja heinää alettiin tuupata oviaukosta hangoilla sisään. Ladon sisällä polkijat olivat kovilla, kuormat oli levitettävä ja poljettava nopeasti ja tehokkaasti, koska pian tulisi uutta tavaraa.

Muistan kirveltävän ja yskittävän heinäpölyn, pärskinnän ja vuotavat silmät. Kun lato alkoi täyttyä, polkijoiksi valikoituvat pienimmät, kun katon ja kasan väli kapeni. Lopulta siellä touhuttiin nelinkontin.

Elä veikkonen usko, ne narroo

Maija-tätimme ja Erkin ystävällinen, iloinen ja rakastettava vaimo Elvi yrittivät valvoa, ettei äijien leikki menisi ylettömyyksiin pienimpien kohdalla. Ei leikki ilkeää ollut, mutta puheet niin paksuja, että kuulija ajautui epätietoiseksi ellei peräti epätoivoiseksi.

Melko pienenä luulin kuitenkin jo osaavani erottaa, mikä vakavalla naamalla esitetyissä savolaispuheissa on totta ja mikä ei. 

Heinätöissä Purnun pelloilla sen ikäisenä, että en ollut vielä kovin hyödyllinen hangon tai haravan varressa, minua varoiteltiin hyppimästä pelto-ojan yli juuri siinä, missä ajan kulukseni olin hyppimässä pelto-ojan penkalta toiselle. Siinä kuulemma oli maa-ampiaisen pesä. Just joo, maa-ampiaisen, ei semmoista olekaan...

Ylimielisesti hyppäsin ja tömäytin tasajalkaa penkkaan. Kohta oli kiukkuisesti suriseva parvi kimpussani ja kolme, neljä maa-ampiaisen ilkeää pistosta päässä.  Vähän aikaa piti päätä selvitellä. Ilveilijät sitten joukolla keräsivät märkää kylmää sammalta, jolla puremia saattoi painella ja helpottaa kipua vähän.

Helteestä vielä kuumempaan

Ennen mentiin hikisen päivän päälle savusaunaan.

Ihmettelin ja ihmettelen vieläkin, miten voi tuntua niin hyvältä mennä helteisen heinäpäivän päätteeksi tulikuumaan savusaunaan ja vielä vihtoa siellä ihonsa punaiseksi koivuvastalla. Luulisi, että elimistö haluaisi silloin jäähtyä eikä enää kuumentua lisää.

Joka tapauksessa saunan jälkeen kesäillassa oli muhkea olo ja puhdas iho.

Saunan päälle jäähdyteltiin Purnun lammessa ja sitten, vai oliko se ennen saunaa, syötiin tuvan pöydässä perunaa, ruisleipää, lihakeittoa, salaattia ja tomaatteja, ehkä kalakukkoa ja kokkelipiimää. Ja pullakahvit päälle vehnäsen kanssa.

Iltapalaksi vielä leipäkakkua. “Leipäkakku” tai pelkkä “kakku”, ”otahan kakkua” tarkoittaa Savossa voideltua leipää, ei täytekakkua. ”Kukkokakku” tarkoittaa voideltua kalakukon kuoren viipaletta. Vehnänen on pullaa.

Hevosmieheksi

Olin innoissani ja niin miestä, kun pääsin Purnulla serkun, Erkki Launosen mukaan hevostöihin ja traktorihommiin sitten, kun jalat alkoivat ylettyä polkimille. Sain kummallakin ajaa helpot pätkät kärryteitä ja istua hevosen selässä, ilman satulaa, tai taluttaa pollea metsäpolkuja pitkin kotipihaan, Erkin valvonnassa. 

Aluksi hirvitti valtavalta tuntuvan eläimen taluttaminen. Hevosen pehmeä turpa tuuppi taluttajan (hevonen tosin taisi siinä olla se taluttaja) niskaa ja olkapäätä ja pelkäsin, että takana kiviin kopsahtelevat kaviot osuisivat kantapäille.

Erkki huomasi tämän ja sanoi, että ei tarvitse pelätä, ei se astu sinun jaloillesi.  

Ei astunut. Aloin luottaa asiaan, hevoseen ja itseeni hevosmiehenä, uskoisin olleeni vähän toisella vuosikymmenellä silloin. Erkkiin (ja hevosiin) luotin aina sen jälkeenkin. Ja olen varma, että hevonen takanani myhäili, kun tunnisti taluttajan rentoutuneen.

 Samoin luotin siniseen Fordson Dextra –merkkiseen traktoriin, joka ilmestyi 1950-luvulla Purnun pelloille ja metsäteille.

Katontekijät hurrasivat

 Kerran talkooväellä oli meneillään ladon pärekaton uusimisurakka Purnun kaukaisimmilla pelloilla. Saimme Peran kanssa tehtäväksemme hakea hevosen vetämällä kesäreellä päreitä pinosta pellon toiselta laidalta.

Tärkeinä istuimme polvillamme reessä, Pera ohjaksissa. Luulen kyllä, että hevonen tiesi tehtävämme paremmin kuin me ja kulki rauhallisesti parasta reittiä sinne, minne piti, ohjasi sitä tai ei. Parhaan taitomme mukaan lastasimme päreet ja läksimme palaamaan kattotyömaalle. Osa päreistä pysyi kyydissäkin, ja miehet katolla hurrasivat. Aina kun lastia putosi kyydistä, hevonen hidasti ja vilkaisi taakseen, tuntui ymmärtävän, että emme oikein osaa, äkkinäisiä siis.

Metsätyö lumosi

Lukion ensimmäisenä lukuvuonna sain olla Purnulla osan joululomasta. Pääsin Erkin ja hevosen kanssa oikeisiin metsätöihin, tukinajoon. Se oli melkein juhlallista työtä varhain joulukuun aamussa, äänettömässä kuusikossa, paksussa lumessa, vielä pimeässä. 

Erkki opetti tekniikan, millä jopa yksi vanttera mies vyöryttää raskaan tukin rekeen tukkisaksia ja puukankea apuna käyttäen. Hevonen oli jälleen kerran uskomaton, syvässä hangessa tyynesti ponnistellen, reisilihakset pullistuen, se kiskoi kolmen, neljän valtavan tukin täyttämän raskaan tukkireen tien varteen.

Sitä työtä ei tiheässä metsässä olisi pystynyt traktorilla hoitamaan. Nykyiset monitoimikoneet, motot, tekevät sileää koko taimikosta metsässä rynniessään. Hienovaraiseen puustoa valikoiden poimivaan metsätyöhön niistä ei ole. Siksi avohakkuut.

Luottamus suomenhevosen sitkeyteen ja osaamiseen vain kasvoi.

- Tiedän, että äärimmäisen raskaan metsätyön raatajille Suomen korvissa ei ensimmäisenä olisi tullut mieleen kuvata työolojaan juhlallisiksi. Minä kurkistin siihen todellisuuteen vain hetken.

Lehmitulilla

Maija osoitti meille nimikkolehmät. Minulla se oli “Mainio”, hieno, suurisilmäinen ja lempeä, itäsuomalaista alkuperäisrotua edustava eläin.  Jokunen Purnun vasikka ja hieho oli myös Saarella kesän varttumassa.

Myöhemmin rotukarja kuten ayshire-lehmät tulivat vallitsevaksi maataloissa. Itä-suomalaista rotua, kyyttöjä, on Suomessa sittemmin elvytetty perinnesyistä ja geneetisen perimän säilyttämiseksi; se on sitkeä ja terve rotu, joka pärjää myös metsissä, soilla ja takaniityillä ja löytää sieltä ruokansa, mutta ei tuota yhtä paljon eikä yhtä rasvaista maitoa kuin ayshiret. Saadaan siis vähemmän voita ja kermaa, ja meijeriltä pienempi tili.

Purnullakin lehmät laidunsivat usein metsässä ja takaniityllä, jonka nimitys oli muistaakseni “Kolu”. Ne talsivat lypsypaikan lehmisavuille Maija-tädin perinteisen ptrui-Mansikki ptrui-Orvokki -kutsun mukaan kellokkaansa johdolla.

Tuoreista lepänoksista savuava nuotio, lehmitulet, laadittiin lypsypaikalle, koska savu hieman hillitsi lehmiä ja lypsäjää kiusaavia hyttysiä ja paarmoja käsinlypsyn ajaksi.

Suuresti harmittaa ja nolottaa, että kun maailma alkoi kesäisinkin viedä kaupungin kaduille, ansiotöihin ja koripalloleireille ja yhteys Saareen haurastui, yhteydenpito myös Purnun sukulaisiin jäi vähäiseksi. Kelpo väkeä olivat siellä kaikki, ihmiset ja eläimet.

Erityisesti Purnun Erkki, Erkki Launonen, oli ihmemies, joka osasi kaiken ja sen lisäksi tunnisti eläinten ja lasten mietteet ja tunteet. Kunnioitin häntä suuresti ja varauksetta.