3. Koskela, Koskensaari, Saari

Ylin kuva: Vanha pyöröpuusilta korvattiin jykevällä, auton mentävällä rakenteella 1960-luvulla.

Keskimmäinen: Myllynkivi nostettiin puutarhapöydäksi betonijalan varaan. Kuvassa Aaro Väänänen.

Alin: Kallaveden ja Räimänjärven pinnat olivat joskus melkein samalla tasolla. Kuva 1960- tai 1970-luvulta.

 

 

Erik Wäänäsen perintötilan, Koskelan, vajaan kahden hehtaarin alasta oli  peltoa 0,75 hehtaaria. Pinta-alasta erotettiin vuonna 1957 joen ja maantien toisella puolella oleva 0,2 hehtaarin pala äitimme Eeva Väänäsen nimiin. Se sai nimen Koskenranta. Koskenrannan kahdella peltosaralla kasvatettiin viljaa ja perunaa vielä 1970-luvulla.    Tilanimen ”Koskela” maanmittaaja on varmaan kirjannut siksi, että joen mutkan alapuolella virta on aika ajoin oikein kuohunut. Kuulomuistissani pääuoman koski tosiaan kohisee: tenavien voimat eivät tahtoneet riittää raskaan, tervatun savolaisveneen ylävirtaan lykkimiseen, kun Kallaveden puolelta haluttiin Räimänjärvelle kalaan tai muuten vain.   

 Isämme nimitti paikkaa myös Koskensaareksi. Se on mielestäni sattuvampi nimi kuin ”Koskela” tai ”Saari”.   

Saaren asukkaita kutsuttiin Saaren Väänäsiksi, erotuksesi muista Väänäs-sukuisista tiloista lähiseuduilla. Puhuttiin myös ”Saaren joukoista”. Saaren isäntä on aina ollut Väänänen, kauppias Erik Samuli (Erikinpoika) Wäänäsen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.   

 Selvästä vedestä nouseva saari maapala ei ole. Pohjoispuolella on nykyinen, kaukaisessa maansiirtymässä syntynyt pääuoma, etelässä Kallaveden lahti ja lännen puolella Vanhaksi joeksi kutsuttu uoma, nykyään puro tai oja, jossa enemmän tai vähemmän vettä on kuitenkin norunut niin kauan kuin muistan. Sateisena kesänä uomaan riitti päähaaran vettä sen verran, että joeksi sitä saattoi juuri ja juuri kutsua. 

Katastrofi joella 

Yhtenä kesänä 1950-luvun lopulla aiheutimme vanhemman veljeni Pertin kanssa joella pienen katastrofin. Halusimme säkillisen kalaa. Sitä varten tehtiin sillasta hieman yläjuoksuun joen mutkan alle kivistä pato ja siihen aukko, johon säkki viritettiin. Sitten polskimme joessa yläjuoksulta Räimänjärven puolelta kohti pyydystä, jotta kalat ajautuisivat säkkiin. Ajautuivathan ne.

Tyytyväisinä kippasimme puoli säkillistä salakkaa, särkeä, lahnanparkkia ja ahventa joen suvannon isoon sumppuun. Olisi Putte-kisssalle purtavaa vähäksi aikaa. 

Ja syöttejä pitkään siimaan. (Pitkäsiima oli jopa sata metriä pitkä pyydys, jossa pääsiimaan oli kiinnitetty tapsilla kymmenittäin syöttikoukkuja.)

Unohdimme purkaa padon. 

Seuraavana aamuna heräsimme aitassa joelta kuuluvaan melskeeseen ja miesten huutoihin. Vesi oli alkanut nousta Räimänjärven alavimmille pelloille. Isännät tekivät selvää padostamme ja yksin tein kampesivat uoman suurimmat lohkareet sivuun väkipyörien voimin. 

En tosin ole tänäkään päivänä täysin varma, johtuiko tulva hatarasta padostamme tai pohjan suurista kivistä; ehkä syynä olikin alapuolisen Kallaveden vedenkorkeuden säännöstely voimalaitoksilla jossain kaukana vesistön alajuoksulla. Joskus vesi Kallavedessä nimittäin nousi niin korkealle, että virtausta siiinä ei ollut lainkaan. Silloin pelloilla tulvi. 

Väkevä virta

Aikanaan vanhan uoman virtauksen on täytynyt olla väkevä. Sen Kallaveden puoleisesta päästä on nimittäin löytynyt myllynkivi. Jykevä kivi kammettiin isämme Aaro (Erikinpoika) Väänäsen johdolla ja kylän miesten sekä väkipyörien voimin syvältä joen pohjasta puutarhapöydäksi Siilinin polun varteen betonijalan varaan 1950-luvulla. ”Siilinin poluksi” kapeaa kulkutietä kutsuttiin, koska jokiuoman toisella puolella, pienen sillan takana sijaitsevaa torppaa asuivat Siilin-nimiset Karjalan siirtolaiset, Siilinit.   

 Vesimyllystä muistuttaa myös se, että uoman toisella puolella harjanteellä kulkevan pienen tien nimi on Myllytie sekä se, että yläpuolisen Räimänjärven länsipuolelta läheltä joen alkupäätä, löytyy kallioon hakattuja vedenkorkeusmerkintöjä. Saunan takaa, uoman mutkan pohjassa törrötti ainakin vielä 1960-luvulla jäänteitä osittaisesta padosta, jonka tarkoitus oli ohjata lisää vettä vanhaan uomaan.    

 Joskus muinoin maansiirtymä oli avannut joelle uuden, nykyisen pääuoman. Tämän tiesi vanhin veljemme Pauli, geologi. Uuden ja vanha uoman väliin jäi “Saari”.