15. Seurapiireissä

 

Nuorirouva Eeva Väänänen oli lomanvietossa Saarella kesällä 1938. Hän sai Lapualla päivätyssä kirjeessä mieheltään ohjeet:

"Uusi-paikka, Nissilä, Aaro Miettinen, Ylölä, Sonnisen Anni ja molemmat Pohjolaiset olisivat ainakin välttämättömiä käydä. Siellä Kokkosessa myös ja Kuivalan Kaisan tykönä. Ja Maija varmasti odottaa toiseenkin kertaan. Kirjoita missä olette jo käyneet raportti, että tiedän seurata tuleeko kaikki käydyksi kun en minä ehtinyt."

"Mutta otappas nyt sitä (aurinkoa) ´enämpi´. Älä vain polta itseäsi, tuota kaupungista jotakin ´niveaa´. Ja ui. Parasta varmaan mennä järveen siitä laivalaiturilta tai veneellä koulun alle, siellä on hiekkaranta."

"Ja ole ulkona mahdollisimman paljon, mutta pidä jonkunlaiset kengät aina jalassa, ettet saa niihin naulan ja lasinreikiä, siellä on sellaiseen suuret mahdollisuudet. Mätäkuussa tulee niin helposti ajoksia muutenkin."

"Kaikki kesällä imetty terveys kyllä talvella tarvitaan, joka ihminen, sitä ei mikään korvaa".

(Mätäkuu tarkoitti suunnilleen aikaa heinäkuun puolesta välistä elokuun puoleen väliin. Lämmintä ja kosteaa. Tutkimustenkin mukaan silloin haavat tulehtuvat ja ruoat pilaantuvat tavallista herkemmin.)

Luultavasti maatalon tytär Lapualta olisi vähemmilläkin ohjeilla pärjännyt. Ohjeita lukiessaan  äitimme lienee hymyillyt sillä tavalla jännästi.

Sinnikäs nuorikko solahti Räimän seurapiireihin. Ei se varmaankaan vaikeata ollut. Eeva Väänänen oli aina ystävällisen kiinnostunut ihmisistä. Eteläpohjalaisuutta ehkä, mutta poikkeuksen tekivät tavalla tai toisella hänen arvoihinsa sopimattomat ihmiset, ilkeät ja epärehelliset. Heistä mainittaessa äidin ääneen tuli kolea sävy.

Lokakuussa 1944, rauhanteon jälkeen, Aaro Väänänen oli vielä armeijan palveluksessa, ei kuitenkaan Lapin sodassa, vaan komendanttina Joensuun sotilaspiirissä. Hän kirjoitti:

"Et usko kuinka mielissäni olen siitä, että olet niin päässyt Räimään kiinni. Siten kotiudut sinne niin, että Helsingissäkin varmaan odotat kovasti kevättä, että pääset lasten kanssa sinne aina uudestaan... voit kesälomalla osallistua juhlien järjestämiseen j.n.e."

Sosiaalisuutta jopa yli tarpeen

Hyvää päivää. Ihmisen ominaisuuksista jokin ei välttämättä ilmene hänen lapsissaan, vaan saattaa siirtyä yhden sukupolven ohi. Minun kohdallani seurallisuus oikein pomppasi yli ja asettui luontevasti seuraavaan sukupolveen, omiin lapsiini. Olisiko minulle lapsena tullut liian suuria annoksia sitä, että piti kiusaantuneena seurustella vieraiden kanssa vaikka ei olisi yhtään huvittanut, ja vastailla aikuisten höhliin kysymyksiin. Isä aina kehotti meitä “seurustelemaan”, kun vieraita tuli.

Minä en ole kehottanut, ei ole tarvinnut.

Savolainen vieraanvaraisuus oli ylivertaista, näyttävää ja meluisaa. Siltä ei voi välttyä, kun oli talon pihaan astunut ja siinä vähän aikaa pikkukiviä potkiskellut ja hillitysti yskähdellyt. Viipyily ja vaimea yskähtely pihassa oli tyylikäs tapa antaa talonväelle tieto, että täällä sitä ollaan. Talonväki saisi itse päättää, millä tavalla vieras otetaan vastaan. Vieraanvaraisesti otettiin, sukulaistaloissa poikkeuksetta.

Kun sitten monta kuppia vahvaa kahvia kerman kanssa ja monta palaa vehnästä ja pikkuleipiä mahassaan, tietopuolisesti kaikkensa antaneena ja usein uunituoreella ruisleivällä tai pullapitkolla kotiin viemisiksi lastattuna, ujo kaupunkilainen lähtee kotiinsa pyörällä päästään.

Helsinkiläiseen asiallisuuteen ja niukahkoon ilmaisuun tottuneelle tämä oli aina uutta ja eksoottista, aurinkoinen ystävällisyys ihailtavaa.

Toisaalta myös melko koettelevaa, jos oli vain jotakin asiaa toimittamaan tullut eikä ollut muuten seurallisessa vireessä.

Räimä-lähtöinen lääkäri Kalle Haara (1886 – 1944) selitti kirjeessä vuonna 1926, miksei ollut kesälomallaan käynyt vierailulla edes Saarella.

“Kesäloman otin kyllä, mutta hiukan väsähtäneenä vietin lomani tällä kertaa muualla, kun arvelin, että kulkeminen paikasta toiseen siellä kotipuolessa ei kävisi miksikään levoksi”.

Ymmärrän häntä hyvin.

Kalle (Sakari) Haara oli isoisämme (Erik Samuli Wäänänen) sisaren Sofian (Sohvin) ja Heikki Haaran jälkeläinen.

Viulusti vesillä

Perhetuttu, muusikko ja innokas kalamies Wesa Lampio (ent. Lampen) viuluineen vieraili Saarella monena kesänä 1940- ja 1950-luvuilla. Soittoharjoitukset ja skaalat kaikissa sävellajeissa pursuivat silloin aitan vintiltä (sav. vinniltä) kesäiltaan, Saaren lukuisten räystäs- ja haarapääskysten iloksi.

Pääskysten savipesien alustaksi oli silloin viritetty erityinen rima räystään alle.

Poikamiehenä ikänsä pysytellyt Wesa piti iloa päällä ja nauroi myös itselleen.

Kerrotun mukaan Wesa on kerran palaamassa polkupyörällä Siilinjärven taajamasta asioiltaan, kun samaan suuntaan hänen edellään polkee neitonen naistenpyörää. Wesa seuraa keskittyneesti ja tulee polkeneeksi ohi Räimän risteyksen Kasurilassa. Lenkistä tulikin sitten aika pitkä, piti kiertää Toivalan kautta, aika monta kilometriä tuli lisämatkaa.

"Ei se mitään, mutta se harmitti, etten pysynyt perässä".

Näin Wesa kertoi nauruun tikahtumaisillaan pitkän lenkkinsä päälle, löydettyään viimein takaisin Saarelle ja savusaunaan.

Wesa kirjoitti Saaren vieraskirjaan 21.7.1947:

"Minä allekirjoittanut surullisen kuuluisa kalastusneuvos Wesa Lampio kiitän tästä hauskasta ja vaiherikkaasta kesälomasta jota olen saanut nauttia täysin riemuin sekä mahoin koko Räimän kylän suosiollisella vaikutuksella. Olen ollut täysin tyytyväinen niihinkin viheliäisiin sinttilöihin mitä vedenjumalat ovat kitsaudessaan mulle antaneet."

Kalastusneuvoksella oli Helsingissä moottorivene. Pera pääsi Munkkiniemestä 1950-luvulla mukaan merikalaan ainakin kerran. En muista, tuliko saalista.

(Sen sijaan muistan, että me Lokkalantien pikkupojat saimme keväisin runsaasti saalista Munkkiniemenrannasta. Vaelsimme sinne onkinemme isolla joukolla, madot kaivoimme matkalla Perustien länsipäässä ollen kauppapuutarhan pellosta.

Saalis oli sorvaa ja särkeä, ja sitä oli paljon. Ylpeinä työstämme perheen eteen kiikutimme sorvat ja särjet korttelin äideille. Sorva on ruokakalaksi melko kurja. Luulen, että rouvat hankkiutuivat lahjastamme eroon vähin äänin, niin kovaa pulaa ei Suomessa enää ollut. Ei niitä ainakaan meillä syöty.)

 Näyttää siltä, että vieraskirja otettiin useimmiten esille keskellä kesää, kun isäntä oli lomalla, ja silloin myös vierailuja näyttää olleen tiheästi. Esimerkiksi vuoden 1948 heinä-elokuussa vieraskirjaan ilmestyi 21 nimeä:

Hanna Mönkkönen, Ester, Marjatta ja Eeva-Liisa Pekkarinen, Emil Kokkonen, Märtta ja Harry Lampen, Wesa Lampio, Tyyne, Annikki, Pekka, Eino Nissinen, Anni ja Vilma Väänänen, Mirjam ja Veikko O. Koponen, Anni ja Martti Tuomainen, Elvi, Ester ja Liisa Pekkarinen. 

Pitokokki tuli kävellen

Isämme Aaro Väänäsen 50-vuotispäiviä kesällä 1957 oli laittamassa maakunnan kuulu pitokokki ja kiertokoulun opettaja, isoäitimme Anna Wäänäsen sisar Milma Räsänen (s. 1889) Siilinjärven Kolmisopelta.

Tapansa mukaan Milma tuli Saarelle kävellen, vaikka ikää alkoi olla jo 60 vuotta. Parikymmentä kilometriä aamuvarhaisella, ainakin viisi tuntia mutkaista taipaletta ja pölyistä tietä. Milma ei pitänyt tätä minään, kun oli aina tottunut kulkemaan omin jaloin eri puolille maakuntaa pitoja laittamaan tai kiertokoulua pitämää.

Isä tuli Saarelle Helsingissä vietetyn juhlan jälkeen Rissalaan lentokoneella ja loppumatkan autoilija Hirvosen taksilla. Hienossa puvussa ja kravatissa hän asteli arvokkaasti sillan yli, kun Räimän nuorisoseuran naisyhtye yllätysnumerona lauloi sillankorvassa: “Sä kasvoit Aaro kaunoinen, isäsi majassa...” Muita sanoja en muista, mutta luultavasti myös “kukka kaunis kedolla” oli korvattu jollain muulla ilmaisulla, toivottavasti oli. Tai väliäkös sillä.

Me lapset seisoimme ryhmänä aitan portailla kunnioittavan näköisinä. Se oli oikeastaan hullunkurista; isä siinä vakavan juhlallisena nousemassa pihatietä, Saarella, ja me tönöttämässä yhtä vakavina juhlatamineissa.

Muistan Milma-isotädin lämpimän olemuksen ja sen, kuinka tulvillaan herkkuja oli isän juhlapöytä.

Isoäitiämme Annaa, isän äitiä, emme ehtineet koskaan tavata kuten emme myöskään isoisäämme Erik Wäänästä. Luultavasti ja kuulemani perusteella myös Anna oli lämmin ja viisas ihminen. Erikin ja Annan lapset Aaro, Maija, Inka ja Pentti puhuivat vanhemmistaan, isovanhemmistamme, aina hyvin kunnioittavaan sävyyn. Kirjeissä vanhempia teititeltiin ajan tavan mukaan, en tiedä teititeltiinkö omia vanhempia myös arkipuuhissa.

Mutta kovin vähän heistä meille puhuttiin, emmekä osanneet kysellä.

Kuva alla: Ajan tyyliä oli antaa ison merkkipäivän kunniaksi iso, korea kello. Tämä isän 50-vuotislahja on meillä esillä yhä, mutta kello ei enää käy. Kelloharrastusta sen sijaan näkyy olevan isälinjan nuoremmassa polvessa.